Vesta-Linnea mieli mustana

Luin Vesta-Linnea -sarjaan kuuluvan teoksen Mieli mustana. Sen on kirjoittanut Tove Appelgren ja kuvittanut Salla Savolainen. Kirja on ilmestynyt vuonna 2008.

Kirja kertoo Vesta-Linnea nimisestä tytöstä ja hänen perheestään. Vesta-Linnea on sisaruskatraansa toiseksi vanhin, ei siis uljas esikoinen eikä suloinen kuopus. Vesta-Linnea leikkii kesämökillä mielellään taaperosiskonsa Frejan kanssa. Tämä kun ryhtyy kiitollisena rooliin kuin rooliin, vaikkapa koiraksi Maailman kylmimpään maahan. Tällä kertaa leikkiin on kuitenkin änkeämässä toinenkin pikkusisko, lapsellinen Wendla, joka vielä julkeaa haluavansa prinsessan roolin. Käsittämätöntä! Tämmöinen ei sovi Vesta-Linnealle ollenkaan. Pikkusisko rupeaa parkumaan ja äiti on tietysti muiden puolella: kaikkien pitäisi muka leikkiä yhdessä. Vähän ajan päästä Vesta-Linnea vielä huomaa pikkusiskojensa leikkivän kahdestaan leikkimökissä. Hänen leikkiään, hänen tavaroillaan. Frejastakin on tullut Wendlan koira. Nyt riittää. Vesta-Linnea ryntää rantaan.

Rantakaislikossa Vesta-Linnea hautoo synkkiä ajatuksiaan. Hän on betoninlujasti sitä mieltä, että äiti ei rakasta häntä niin paljon kuin muita lapsia. He eivät edes kaipaisi häntä, jos hän kuolisi. Vesta-Linnea purskahtaa itkuun. Äiti ja sisarukset käyvät houkuttelemassa Vesta-Linneaa takaisin, mutta hän ajaa heidät vihoissaan pois. Viimein isoveli tulee paikalle grillatun kanankoiven kanssa ja kysyy, onko Vesta-Linnea surullinen. Kanankoipea mutustaessaan Vesta-Linnea oivaltaa olleensa surullinen eikä vihainen. Aikansa rauhoituttuaan Vesta-Linnea keksii, mitä leikkiä kaikki lapset voisivat leikkiä yhdessä. Loppuilta kuluukin tytön omissa hautajaisissa. Illalla, muiden mentyä jo nukkumaan, äiti tulee hakemaan Vesta-Linneaa uimaan. Yhdessä he sujahtavat hämärään kesäyöhön. Vesta-Linnea on onnellinen.

Kirja sopii tekstinsä ja teemojensa puolesta ykkös- ja kakkosluokkalaisille. Keskeisenä teemana sarjan tässä osassa on mustasukkaisuus, sisarkateus ja ulkopuolisuuden tunne. Nämä teemat tosin soveltuvat monille aikuisillekin. Kirja soveltuu ääneen luettavaksi esimerkiksi pareittain tai ryhmässä. Teksti on paria poikkeusta lukuun ottamatta jaettu pieniin, helposti luettaviin osiin. Ykkösille myös opettaja voisi lukea ääneen, sillä tekstiä ei ole tavutettu. Tämän jälkeen voitaisiin yhdessä keskustella, onko jollakin muulla oppilaalla ollut vastaavanlaisia tunteita, millaisissa tilanteissa ja miten niistä on selvitty. Vaihtoehtoisesti voitaisiin myös esimerkiksi jättää satu kesken siihen kohtaan, kun Vesta-Linnea juoksee rantaan. Lasten tulisi kirjoittaa tarinan loppu eli miten tilanne voisi ratketa onnellisesti.

Tekstistä voisi pyytää myös etsimään esimerkiksi viisi hauskaa sanaa ja kirjoittamaan ne ylös. Tämän jälkeen voisi kirjoittaa muutaman lauseen, joissa käyttää kyseisiä sanoja. Tarinasta voisi myös kirjoittaa muutaman kysymyksen.

Kirjassa on suuret, yksityiskohtia pursuavat värikuvat. Yhtenä vaihtoehtona pienten kanssa voisi olla, että lähdetään liikkeelle juuri kuvista. He voisivat tarkastella kuvia ja kertoa/kirjoittaa sadun niiden pohjalta. Kuvien ihmisistä voitaisiin tunnistaa ja nimetä erilaisia tunnetiloja; onhan tärkeä oppia tunnistamaan tunteet oikein ja oppia käsittelemään niitä. Liikkeelle voitaisiin lähteä myös loppupään kuvasta eli siitä kun tyttö murjottaa surullisena rantakivellä. Lapset saisivat miettiä tarinan alkua, miten tähän on tultu.

Lisäksi lapset voisivat valita tarinasta lempikohtansa ja piirtää siitä kuvan. Kirjalle voisi piirtää myös uuden kannen. Oppilaat voisi myös valita pari väriä, jotka kuvaavat kirjan tunnelmia ja heidän pitäisi perustella valintansa. Muita vaihtoehtoja voisivat olla näytelmän tekeminen koko tarinasta tai pienen laulun tai runon kirjoittaminen. Tarinan voisi kertoa myös jonkun toisen perheenjäsenen näkökulmasta.

      

TIETOKIRJA

Tietokirjaksi vinkkaan Kariston Tutkija-sarjan osaa Hyönteiset, Eläinmaailman pieniä ihmeitä. Kirjassa on kiehtovien tietojen lisäksi upea kuvitus. Teos sisältää myös irrotettavan suurennuslasin, kuusi piilosivua ja viisi luukkua, joiden avulla voi tutustua paremmin maapallon suurimpaan eläinryhmään.

Sari Antila, AILO-opinnot

Tohtori Proktorin aika-amme

Jo Nesbø: Tohtori Proktorin aika-amme
Kuvitus: Per Dybvik. 301 sivua.

Tämä palkitun kirjaijan teos on odottanut vuoroaan lukulistallani. Alkuodotukseni perustuivat kirjan tuhtiin ulkomuotoon ja takakannen esittelytekstiin. ”Ihastuttava, hupsu ja tyrmäävän hauska. Hyppää ammeeseen ja paina kaasua!” -Näin arvioi norjalainen Aftonposten. Kuvitus on havainnollistavaa ja luonnostelevaa sarjakuvamaista tyyliä.

Tohtori Proktorin aika-amme on hulvattoman fantastinen ja mukavasti lapsellisen scifimäinen aikamatkaseikkailu, jossa kietoutuvat yhteen (lähestulkoon pähkähullun) tohtorin rakkaustarina, ehdoton luottamus ystävyyteen, Älli ja Liisi -nimisten lasten nokkeluus ja hyvä tahto, noitamaisen hahmon uhkaava läsnäolo, Ranskan vallankumous, Waterloon taistelu ja tietenkin aikamatkailu ja pieruhuumori.  Kertomus etenee niin hurjaa vauhtia, että varsinaiselle syvälliselle pohdinnalle ei jää paljoakaan tilaa, mutta tarinassa on opetus, hyvä voittaa pahan ja yksi keskeisistä henkilöistä uhraa elämänsä vapaaehtoisesti toisten onnen hyväksi.

Jo Nesbø kuljettaa lukijaansa Ällin ja Liisin mukana, jotka matkustavat Pariisiin pelastamaan ystäväänsä Tohtori Proktoria jonkinlaisesta aikaloukusta.

Tarina etenee kuin vaahtoava kylpyamme poukkoillen ajasta, paikasta ja tilanteesta toiseen koskettaen Ranskan historian merkkipaaluja nauruhermoja kutkuttavalla tavalla.

Kirja sopii ääneen luettavaksi kolmas- ja neljäsluokkalaisille. Tarinassa on riittävästi hauskoja yksityiskohtia pitämään yleisön hereillä ja huumori on parhaimmillaan muiden kanssa jaettuna. Kirjan viittaukset historian merkkitapauksiin taitavat olla enemmän isommille lukijoille tarkoitettuja hieman irrallisiksi jääviä koukkuja, jotka eivät vie juonta eteenpäin, mutta sen sijaan näyttävät kuinka historian tapahtumilla on vaikutusta nykypäivään. Iltasaduksi tämä on liian villi; ei varmasti nukuta jos jää kesken.

Kirjavinkkaus:

Opetukseen sopivista kuva- ja tietokirjoista haluan suositella laajalla skaalalla Mauri Kunnaksen tuotantoa. Koiramäki -aiheiset kirjat toimivat oivallisesti Suomen historiaan tutustumisen apuna. Etusivun jutussa on juurta mediakasvatukseen. Hullunkurista lintukirjaa voi käyttää biologian oheismateriaalina ja Kaikkien aikojen avaruuskirja on hieno teos ympäristötietoon. 


Blogiteksti: Pirjo Jansson

Pekka Töpöhäntä koulussa

Gösta Knutsson: Pekka Töpöhäntä koulussa

Pekka Töpöhäntä on kaikkien tuntema hännätön kotikissa, jonka seikkailuista Gösta Knutsson kirjoitti vuosina 1939- 1972. Tämän kirjasarjan tarinat ja opetukset tuntuvat olevan ajattomia, siksi kirjoista otetaan edelleen uusia painoksia ja tehdään erilaisia lyhennelmiä sekä mukaelmia kuvakirjoiksi, äänikirjoiksi ja näytelmiksi. Pari animaatiotakin ilmestyi 80-luvulla. Valitsin Pekka Töpöhäntä koulussa – kirjan, koska luin lapsilleni siitä tehtyä kuvakirjamukaelmaa ja se käsitteli asioita mielenkiintoisesti.

Pekka Töpöhäntä koulussa – kirjassa seikkailevat Pekan lisäksi hänen perivihollisensa ilkeä Monni sekä Pilli ja Pulla, jotka muodostavat yhdessä perinteisen kiusaajajoukon. Monni yrittää aina saada Pekan näyttämään typerältä muiden kissojen silmissä, mutta hänen juonensa kääntyvät usein häntä itseään vastaan. Muut tarinan kissat ovat yleisesti Pekan puolella, mutta kuitenkin Monnin johdateltavina, ja joutuvat vähän pakostakin kiusaajan rooliin. Kirja alkaa, kun Olli, Pekan isäntäperheen poika, vie Pekan väkisin kouluun. Pekan mainittua asiasta Monnille, tämä perustaa kissakoulun, jonka opettajaksi tulee Monnin ilkeä sukulainen Konrad. Pekka saa vaikeimmat kysymykset ja häntä yritetään jatkuvasti nolata, varsinkin silloin, kun Monni ehdottaa, että Pekka saisi toimia opettajana.

Pekka joutuu kirjassa myös vahingossa Tanskaan, jossa hän tapaa auttavaisen Jesperin ja kuninkaallisen rotanpyydystäjän Amalieborgin Amalian. Tanskassa hän kohtaa myös ilkeä ja vaarallisen Sören Sörensenin ja joutuu itsekin kissapoliisien jahtaamaksi. Lopulta Pekka lähtee Tanskasta ja päätyy Suomeen maaseudulle Saara siilirouvan vieraaksi. Pekka joutuu tosissaan käyttämään nokkeluuttaan, että pärjää harakkarouva Hahattajan kanssa, joka oli kaapannut Saaran lapsen. Matkalla hän tutustuu myös leppoisaan lehmään, rouva Ammuseen. Maaseudulta palattuaan Pekka käy syysnäyttelyssä ja lopuksi hän matkaa perheineen Vuorelmaan joululomalle, minne myös muut Upsalan kissat tulevat Monnin johdolla Pekan tietämättä retkelle ja yrittävät järjestää hänelle ikävän yllätyksen, mutta kuinka sitten kävikään?

Pekka Töpöhäntä – kirjojen tarinoita kannattaa käydä oppilaiden kanssa keskustelemalla läpi, koska kaikki asiat eivät ole niin valmiiksi selitettyjä kirjoissa. Tämä, kirjan monikerroksellisuus, on varmasti syy, minkä takia kirja käy monenikäisille oppilaille. Kirja toimii hyvin äänenluettuna, mutta koska teksti on hieman vanhahtavaa ja kissamaista, vaatii se lukijalta eläytymistä. Mielestäni kirja oli hyvä. Tarinat on kytketty toisiinsa, mutta siirtymät olivat nopeita ja tarinat toimivat myös erillisinä. Tämä tukee sitä, että kirjaa voi lukea pienissä pätkissä tarina kerrallaan, ja näin se ei jää helposti kesken. Tunnin aikana ehditään lukemaan, ja vielä keskustelemaan tarinan tapahtumista sekä opetuksesta. Kirja toimii mielestäni isommilla oppilailla itse myös luettuna, mutta mielestäni silloinkin tapahtumista pitäisi keskustella, vaikka pienryhmissä.

Kuvakirjoista haluaisin esitellä Brigitte Weningerin kirjoittaman ja Christian Mauclerin kuvittaman Nähdään taas, isä (Lasten Keskus, 2008). Kirja kertoo Tommista, joka ei tajua, miksi isä lähtee aina omaan asuntoonsa, eikä jää hänen ja äidin luokse niin kuin ennen. Kirjassa Tommin leikkinalle kertoo tarinan pikku karhusta, emokarhusta ja isä karhusta, joka aina palaa omaan pesäänsä, ja silloin Tommi ymmärtää asian paremmin.

Kirja käsittelee myötätuntoisesti lapsen vaikeuksia avioeron tuomissa ongelmissa ja auttaa vanhempia löytämään oikeat sanat, kun niistä puhutaan lapsen kanssa. Kirjassa tuodaan hyvin esille se, vaikka vanhempien rakkaus toisiaan kohtaan loppuisikin, rakkaus lasta kohtaan ei lopu koskaan.

Blogiteksti: Mikko Lehtinen

Kaksi prinsessaa

Hannu Mäkelä: Kaksi Prinsessaa

Bianca ja Roosa ovat kaksosia ja ihan oikeita prinsessoja. He elävät hienossa linnassa ja saavat nauttia päivästä toiseen erilaisista huvituksista, suussa sulavista herkuista ja kaikesta mitä ikinä keksivätkään toivoa. Mutta prinsessat eivät silti ole tyytyväisiä. Sisaruksista räväkämpi, punahiuksinen Roosa, on kyllästynyt tasaiseen elämäänsä linnassa ja haluaa päästä linnan muurien ulkopuolelle näkemään maailmaa. Hän saa hillitymmän vaaleahiuksisen Bianca- siskonsa puhuttua mukaansa karkumatkalle.

                    Sisarukset päästävät yhtenä iltana kaikki linnan häkkilinnut vapaaksi ja sekasorron turvin he livahtavat linnan portista lintujen lailla vapauteen.  Tytöt samoilevat pelästyneinä ensimmäisen yön pimeässä metsässä, kunnes löytävät pienen mökin, jossa asuu yksinäinen vanha nainen. Vanha nainen antaa tytöille yösijan sekä poikiensa vanhan Aapisen ja siihen liittyvän neuvon: ”Kirjaimet auttavat teitä, jos joudutte pulaan”.

                Prinsessat ovat tottuneet saamaan kaiken haluamansa vain sormea napsauttamalla, eikä heidän ole ikinä tarvinnut tehdä töitä minkään eteen. Kuninkaan linnan ikkunoista pilkottanut kaupunki ei tarjoakaan sisaruksille jännittäviä seikkailuja, vaan yllättäviä vastoinkäymisiä. Bianca ja Roosa joutuvat palvelijoiksi ilkeän ravintolanpitäjän kynsiin, joka aikoo vielä myydä tytöt eteenpäin.  Bianca  muistaa vankeudessa vanhan naisen antaman  Aapisen ja opettelee uudestaan lukemaan ja kirjoittamaan. Kirjoitustaidon avulla Bianca saa yhteyden ilkeän ravintolanpitäjän kuuromykkään palvelijapoikaan, joka päästää tytöt vapaaksi vankeudesta ja lähtee itsekin mukaan karkumatkalle. Poika osoittautuu myöhemmin vangiksi kaapatuksi prinssiksi, joka oli menettänyt äänensä, kun kukaan ei ollut kutsunut häntä niin pitkään aikaan hänen omalla nimellään. Bianca ja prinssi mieltyvät toisiinsa, mutta Roosankaan ei tarvitse pitkäksi aikaa jäädä kolmanneksi pyöräksi. Hän löytää itselleen sulhon kiltin mökkimummelin sodasta palanneesta pojasta.

Kaksi prinsessaa on perinteinen kehityskertomus, jossa päähenkilöt kohtaavat vastoinkäymisiä, mutta löytävät myös niiden kautta omat vahvuutensa. Perinteisten prinsessasatujen tyyliin prinsessat saavat myös lopussa prinssinsä. Kirjailija on halunnut kuitenkin vähän uudistaa perinteistä loppukaavaa, joten prinssit eivät saakaan prinsessojen lisäksi puolivaltakuntaa, vaan valtakunnassa järjestetäänkin moni asia kokonaan ihan uudella tavalla.  Tarinassa ei ole perinteisen sadun tapaan selkeää hyvän ja pahan välistä taistelua, vaan paha näyttäytyy enemminkin olosuhteina, jotka pitävät ihmistä  vankeinaan.

Olisin itse kaivannut rohkeampaa prinsessakuvaston uudistamista, koska moni seikka oli tylsänkin tuttua ja kliseistä. Kirja sopisi mielestäni 2–3–luokkalaisille, koska tarina on perinteisen prinsessasadun uudistamisyrityksestä huolimatta aika hidastempoinen ja yllätyksetön. Toisaalta kirjan sisällöstä olisi nostettavissa esille haastaviakin yhteiskunnallisia teemoja kuten ihmisten välisen eriarvoisuuden. Kirjaa voisi käyttää esimerkiksi uskontotunnilla, jolloin teemaksi voisi nostaa oikeudenmukaisuuden ja ihmisarvon (etenkin lasten oikeudet) ja sen mitä tarinan tytöt oppivat kohtaamiensa vaikeuksien kautta.

Kirjavinkki: Lesley Simsin teos Roomalaisen sotilaan käsikirja (2004) on hauskalla kuvituksella ja huumorilla varustettu teos siitä, mitä vaaditaan henkilöltä, joka haluaa liittyä roomalaiseen legioonaan. Kirja sopii hyvin historian tunneille, kun opetukseen kaivataan mielenkiintoista havaintomateriaalia antiikin Roomasta.  

Suvi-Kaisa Kilpeläinen    

Pikkuruu Mustanmusta

Pikkuruu Mustanmusta

Sirpa Puskala

”Minun vereni virtaa kuin keväinen puro, ja ääni sisälläni kehottaa minua lähtemään liikkeelle. Isä opetti, että sitä ääntä on kuunneltava ja tehtävä aina sen tahdon mukaan.”

Kirjan päähenkilönä on Pikkuruu Mustanmusta, joka syntyi harmaapeikkojen sukukuntaan ulkonäöltään muista peikoista poikkeavana.  Äiti- ja isäpeikoille lapsi oli kuitenkin rakas pienuudestaan ja vähäisyydestään huolimatta. Romaani kertookin rakkaudesta ja erilaisuuden hyväksymisestä. 

”On hyvä, että minä synnyin pieneksi, mustaksi ja rumaksi, Pikkuruu sanoi. - Jos olisin syntynyt suureksi ja kauniiksi, en olisi koskaan oppinut olemaan nöyrä.
- Ei kauneuteen tarvita komeaa ulkomuotoa tai oikeanväristä turkkia, äiti tiesi. - Hyvyys ja ymmärtäväinen mieli ovat myös kauneutta, ehkäpä sitä ainoaa ja oikeaa. Ne, jotka pitävät sinua rumana, eivät vain osaa katsoa.”

Pikkuruu Mustanmusta elää peikkoperheessään sisarustensa, äitinsä ja aina keväisin vaeltamaan lähtevän isänsä kanssa. Äitipeikko kannustaa isää lähtemään, sillä on mentävä kun siltä tuntuu. Peikkoperhe valmistautuu aina kesän ajan pitkään talveen, ja odottaa isäpeikon paluuta. Isällä on kuitenkin vielä yksi haave, hän haluaa nähdä meren.

Yhtenä keväänä isä lähtee pitkälle vaellukselle merta etsimään. Kun häntä ei syksyn tullen kuulu takaisin, perhe huolestuu ja Pikkuruu Mustanmusta haluaan lähteä etsimään isää. Pienuudestaan huolimatta pikkupeikko on rohkea, ja äiti antaa luvan lähtöön. Matka on pitkä ja vaikea,  mutta karhumuorin ja maahisen avulla Pikkuruu kuitenkin löytää meren, ja isänsä.

Kirja on herkkä saturomaani, joka kertoo vapaudesta ja luopumisesta, itsensä löytämisestä ja vaikeista asioista selviämisestä. Se sopii kaikenikäisille, koskettavuutensa vuoksi myös aikuisille. Kirjan alussa ajattelin, että tarina sopisi hyvin alakoulun alaluokille, mutta luettuani kirjan loppuun suosittelisin sitä vähän vanhemmillekin, 1.-4. –luokkalaisille. Kirja sopii hyvin ääneen luettavaksi.

Kirjan kaunis kuvitus on Kati Liukkosen kynästä. 

Vinkkauksena lasten kuvakirjasta Markus Majaluoman Taiteilijaelämää - Pipsa ja Herra Pompidoun kiertävä sirkus. Kirjassa on hauska tarina pienen tytön ahertamisesta taiteilijaelämää viettävien setiensä puolesta.

AILO Mo1 Tuuli Tenho

Ankea alku

Valitsin luettavakseni Lemony Snicketin kirjan Ankea alku. Kirja on ensimmäinen osa Surkeiden Sattumusten Sarjaa, josta oli puhetta äidinkielen demolla. Jo demon aikana mietin, että juuri tuollaisesta kirjasta olisin itse alakoululaisena pitänyt.

Kirja alkaa siitä, kun Baudelairen lapset leikkivät iloisina rannalla. Lapsia on kolme. Violet Baudelaire on vanhin ja taitava keksimään kaikenlaisia kummallisia vehkeitä ja vempaimia. Klaus Baudelaire, lapsista keskimmäinen, taas on erittäin älykäs poika, joka rakastaa kirjoja. Sunny Baudelaire on vielä vauva. Hän rakastaa puremista eikä osaa vielä puhua.

Ilo kuitenkin loppuu pian, kun perheen tuttu pankkivirkailija tuo heille karmaisevan viestin: lasten vanhemmat ovat menehtyneet tulipalossa. Tästä alkaa tarina, joka on täynnä julmuutta, epäonnea ja kurjia sattumuksia.

Lapset päätyvät asumaan hyvin kaukaisen sukulaisensa, kreivi Olafin, luo. Kreivin talo on hirvittävä läävä ja kreivi itse on alkoholisoitunut  julmuri. Hän antaa kolmelle lapselle vain yhden sängyn ja pakottaa heidät tekemään valtavan määrän kotitöitä. Pahinta on kuitenkin hänen suunnitelmansa saada huijattua perheen vanhin tytär kanssaan naimisiin. Näin hän näet pääsisi käsiksi lasten valtavaan omaisuuteen. Näin ei onneksi kuitenkaan tapahdu, vaan lapset pelastuvat Violetin nokkeluuden ansiosta.

Tämän kirjasarjan ideana on kuitenkin lasten jatkuva kurjuus ja epäonni, joten onnellista loppua ei ole. Lapset pääsevät pakoon kreivi Olafin luota joutuakseen seuraavassa kirjassa taas mitä inhottavimpiin tilanteisiin.

Kirja sopii alakouluikäisten luettavaksi neljänneltä luokalta eteenpäin. Kirja vaatii sujuvaa lukutaitoa ja toisaalta tietyllä tapaa humoristista suhtautumista lapsille tapahtuviin karmeuksiin, joten ihan pienimmille kirjaa en suosittelisi. Kirja sisältää myös ironiaa, jonka ymmärtäminen on monille lapsille vaikeaa. Pohdin pitkään, että miten lapset ymmärtävät kirjan, joka kertoo lasten ankeudesta ilman suuria iloja ja onnea. Olisi itse asiassa äärimmäisen mielenkiintoista haastatella kirjan lukeneita lapsia, sillä aikuisen on lopultakin vaikea lukea kirjaa lapsen silmin. Minulla ainakin on käsitys, että lapset lukevat mielellään kirjoja, joissa on kurjia tilanteita, mutta onnellinen loppu. (Tämä taitaa päteä moniin aikuisiinkin.)Toisaalta kirja voisi auttaa lapsia laittamaan omia, ehkä pieniä, vastoinkäymisiä oikeisiin mittasuhteisiin.

Pieni ja erittäin mielenkiintoinen  yksityiskohta kirjassa on se, että hankalat sanat tai kielikuvat on selitetty hauskalla tavalla.  Yhtenä esimerkkinä seuraava lainaus:

”Sana ”pidättyväinen” on upea sana, mutta se ei kuvaa kreivi Olafin suhdetta lapsiin. Se merkitsee ”haluttomuutta liittyä muiden seuraan” ja se voisi tarkoittaa jotakuta, joka istuu juhlissa nurkassa eikä puhu kenellekään.  Se ei tarkoita jotakuta, joka antaa yhden sängyn kolmelle ihmiselle, pakotta heidät tekemään vastenmielisiä kotitöitä ja lyö heitä päin naamaa.”

Kirjojen lukeminen laajentaa aina sanavarastoa, mutta tämä kirja tekee sen aika hilpeällä tavalla!

Tietokirjavinkkauksenani on Jussi Kaakisen, Juha Kuisman ja Kirsti Mannisen Suomen lasten historia, joka kertoo tarinaa esihistoriasta tälle vuosituhannelle lapsen silmin.

Elina Ståhlberg

Kekseliäs Kettu

Roald Dahlin aikuisten kirjoja lukeneena olin utelias tietämään, miten lasten kirjat sujuvat tältä nokkelalta kirjailijalta. Kirjailijalla on erinomainen tapa päästää tarina hulvattomana valloilleen ja niin hän tekee tässäkin kirjassa. Kekseliäs kettu on viihdyttävä ja jännittävä kuvakirja, joka soveltuu pienille alakoululaisille, vaikka näyttää kyllä uppoavan opettajaankin.

Tarinan ajatus on paljon käytetty, perinteinen ”kettu ryövää kanatarhaa”. Siihen ne perinteet loppuvatkin. Kertomus lähtee liikkeelle ketun ryöväämien tilanomistajien epämiellyttävien luonteiden esittelyllä. Tilanomistajien ahnetta luonnetta, ällöttäviä syömätapoja ja kuvottavaa likaisuutta kuvailtiin, että kirput alkoivat kutittamaan omaakin päätä. Kekseliäs isä kettu ryövää tilojen antia ja tilanomistajat päättävät ampua ketun kostoksi tämän ryöstöretkistä ja lähtevät kettujahtiin. Kostotoimet saavat pian järjettömät mittasuhteet ja tarinassa herkutellaan kekseliään ketun ja tilanomistajien keskinäisellä voimien mittelyllä. Kekseliäs kettu keksii pakokeinon ahdingosta ja samalla tavan ryövätä tilanomistajia lisää. Kaiken tämän ohessa kekseliäs isä kettu pelastaa nälkäkuolemalta myös mäyräperheen, myyräperheen, kaniiniperheen ja lumikkoperheen. Lopussa eläimet herkuttelevat ja ahneet tilanomistajat saavat pahan palkkansa.

Kuvitusta on joka sivulla ja se on tavallaan niukkaa mutta silti eläväistä. Tyyli ei ole puhdasta ja siistiä vaan ennemminkin luonnostelua, aivan kuin tarinaa olisi kuvitettu sitä mukaan kun sitä kerrotaan. Kuvituksen ei tarvitse olla liian viimeisteltyä ollakseen osuvaa.

Hyvä ja paha eivät kirjassa esiinny mustavalkoisina. Lukiessa jännittää, että mitenköhän tuon ketun käy. Ahneella kun yleensä on kakkainen loppu ja ahneita eivät olleet pelkästään tilanomistajat. Omantunnon ääni on annettu mäyrälle, johon kettu käytäviä kaivaessaan törmää. Mäyrä pyöriskelee tunnontuskissaan ja pohdiskelee ryöstöretkien oikeutusta. Saako varastaa, jos perhe on nälissään? Kirjassa esiintyy myös juopuneita tilanomistaja Papun ja hänen omenaviinikellarissaan majailevan rotan hahmoissa. Näille juopoille on annettu varsin epämiellyttävät ja siis hyvin todenmukaiset luonteet. Vaikea aihe, josta on vaikea puhua.

Kirjavinkkaus

Kristina Digmanin Floran Talo (Karisto 2008). Hurmaava runomuotoinen satu peukalon kokoisesta Florasta, joka etsii unessa näkemäänsä taloa ja löytää matkalla ystävän. Kaunis kirja, oikea lukuaarre.

Blogiteksti: Mari Tammilehto